Taapero mielinkielin

"Äiti, oletpas taitava!"
Näin meillä jo osataan mielistellä.

Isukille taas sanotaan
"Papi, sei troppo bravissimo!",
 kun sille päälle satutaan.

Taikka sitten
"Sìssignor Papi".

Sama suomeksi? Jep, kuultu on, nimittäin tietysti
"Joossignor Äiti"!

:)

Lisää kakkusia

Sydämiä minulle!

Leivoin itselleni synttärikakun viikko sitten ja halusin kokeilla siihen kinuskikuorrutusta. Suomalaisista leivontablogeista kurkin ohjeita ja uskaltauduin keittämään kermaa ja sokeria. Väri hämäsi ja meinasinkin keitelle seosta ihan liian kauan. Juuri ja juuri sain sen levitettyä kakun päälle, ennen kuin jähmettyi (ja kovaa siitä tulikin, hankala oli kakkua leikata). Pintaan tuli lisäksi epämääräistä kidekuviota. Suomalaisissa ohjeissa siis kinuski on ihan eri väristä, paljon tummempaa kuin tämä minun tekemä. Sokerista varmaan riippuu, itse laitoin ruokosokeria eli zucchero di canna joka on siis vaaleanruskeaa muttei niin tummaa kuin fariinisokeri. Täytteeksi tein tähän mascarpone-ananasvaahdon, ihan hyvä kokonaisuus, kun vaan oppisin laittamaan tarpeeksi sokeria täytteeseen! Kinuskikuorrutusta teki kuitenkin mieli kokeilla uudelleenkin.

Sunnuntain kunniaksi leivoin siis aamulla kääretorttua sillä aikaa kun poika puuhaili pihahommissa isukin kanssa. Torttulevy tarttui kääriessä kiinni paperiin ja tuloksena oli jotain jonka kimppuun oli ilmeisesti hyökätty kynsin ja hampain. Argh! Onneksi jääkaapissa oli vielä vaahtokarkkimassan jämät loppiaiselta - vai millos mä sen teinkään - ja siitä yritin kaulia pelastavaa peittoa. Massa oli kuivahtanut eikä toiminut enää yhtään niin hyvin kuin tuoreena, repeili, mutta sain kuitenkin käärön peitettyä joten kuten. Päälle keitin uuden yrityksen kinuskikuorrutetta, pikkuisen määrän vaan mutta riitti hyvin raitoihin. Myös suklaasta oli tarkoitus tulla raitoja eikä.. niin, mitä nuo nyt olis? Ei ainakaan niitä raitoja. Tässäkin on mascarpone-kermavaahtoa täytteenä, tällä kertaa kaakaojauheella ja pähkinäsuklaalla höystettynä. Tuolla se jääkaapissa odottaa herkkuhetkeä.

Huono päivä ja parempi päivä

Eilen oli yksi niitä päiviä kun vain odottaa iltaa että saa pään tyynyyn ja mielen nollaan. Ei mitään erityistä kyllä tapahtunut, vain kasauma pieniä arjen vastoinkäymisiä jotka yhdessä saivat mielen maahan.

Harvinaista herkkua Italiassa:
jääpuikkoja! :)

Pojan kanssa on menossa toinen yritys saada päivävaippa pois. Ensimmäisen kerran innostuin kokeilemaan sitä viime kesänä heti 2v-synttäreiden jälkeen. Koko kesä eli useampi kuukausi mentiin niin että kotona ei ollut vaippaa, käytiin potalla ahkerasti ja sinne pissattiinkin kiitettävästi, samoin ulkoiluvaippa oli usein kuiva, mutta syksyn tullen palattiin 24h-vaippailuun koska poika ei oppinut ilmoittamaan pissahätäänsä. Lisäksi joskus tuntui ettei edes huomannut että oli kastellut housut. Kesällä se siis vielä meni kun pystyi olemaan vähissä vaatteissa ja siis pesemään pelkkiä pikkuhousuja, mutta syksyn tullen meni hankalaksi  kun vahinkoja kuitenkin sattui melkein päivittäin. Nyt pari viikkoa taas kokeilua takana ja aika lailla tilanne näyttäisi samalta kuin kesällä: pottaan tekee mielellään pissat ja ulkoiluvaippa taas kuiva, mutta ei ilmoita, ei... toimii siis kun itse muistan laittaa parin tunnin välein potalle. Ja eilen siis oli sellainen päivä että vahinkoja tuli jatkuvasti vaikka potallakin käytiin. Muun muassa meidän paksu paripeitto kastui ja siispä mies sai kiikuttaa sen eilen töistä tullessa pesulaan. Onneksi oli sinkkupeittoja joilla pärjättiin tämä yö, meillähän on nimittäin kylmä.... yöllä varmaan semmoiset 16 astetta. Siivoilin aamun siis pissoja (ja muutakin) kaamean pääkivun saattelemana, ja kuin kirsikkana kakun päällä poika päätti olla nukkumatta päiväunia eli sain heittää hyvästit omalle ajalle iltapäivällä. Olisi nimittäin tullut tarpeeseen..

Näkymä kotikylän raitilta

Tiedän, ei tuo nyt kuulosta NIIN pahalta... eikä se sitä varmaan ollutkaan, joskus vaan on noita EI-päiviä! Itku oli päästä illalla kun saatiin lapsi vihdoin nukkumaan muutaman mutkan kautta ja pääsi itsekin rauhoittumaan. Tuli mieleen pojan vauva-ajat, silloin saattoi olla tuommoinen äärimmäisen uupunut olo. Tällä kertaa syytän kyllä sitä hakkaavaa päänsärkyä koska nukuttua on tullut ihan hyvin.

Tänään onkin sitten ollut ihan eri päivä (taidettiin nukahtaa päikkäreillekin heti kun on niin hiljaista!). : ) Pissaa on tullut vain pottaan tänään ja poika on siitä kyllä selvästi itsekin innoissaan, tituleerasi itseään Super-J:ksi potalla tänään kun hihkuin innoissani onnistumisesta. Suloista. Ei päänsärkyä eikä känkkäränkkää,  käytiin postissa ja ulkoilemassa.. normiarkea siis. Sopii hyvin tällaiselle arkifanille. Varsinkin eilisen jälkeen!

Poju vaatimattomissa lumileikeissä

Talvisia kuvia näiltä päiviltä, olemme nimittäin saaneet jo kolmena aamuna peräkkäin herätä ihailemaan valkoista maisemaa! Lunta on ollut ihan ohut kerros, eli ei olla päästy varsinaisesti lumileikkeihin mutta sen verran että käytiin granaattiomenaa ja kirsikkaa ravistelemassa pihalla pojan suureksi riemuksi: ihan kuin olisi satanut lunta! : ) Kyllä mä vielän jaksan toivoa oikein kunnon lumipyryä tällekin talvelle. Sitä odotellessa.. iloista tammikuun päivää sinullekin!

Pihalta: Prunus mume eli
japaninaprikoosi kukassa

Kotirouvan muisteloita

Tapahtuiko tänään ihmenukahtaminen vai unohdinko vaan laittaa itkuhälyttimen päälle? Yläkerrasta ei nimittäin ole kuulunut hiiskaustakaan päiväunille menon jälkeen. Toisin kuin tavallisesti... Viime aikoina on käytetty kaikki vanhat ja uudetkin konstit nukkumaanmenon pitkittämiseen. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että poju menee yleensä ihan mielellään nukkumaan, sekä päivä- että iltaunille, mutta ainahan pienelle kädenväännölle on tilaa ihan normaaleinakin päivinä.. Mutta kun kerran näin niin päivitetäänpäs blogia ihan rauhassa, kun kerran netissä ehdin muuten pyöriä jo aamusella! : )

Yleensä pojun päikkäriaika menee nimittäin työpaikkailmoituksia tutkaillessa ja mielellään myös joihinkin vastaillessa, sekä CV:tä ja esittelykirjeitä muokatessa ym asiaan liittyvässä puuhassa. Onkohan mun hakumetodeissa jotain vikaa vai johtuuko hiljaisuus todellakin pelkästään työmarkkinoiden yleisestä paikallaanjunnaamisesta? Miljoona kertaa olen jopa tarkistanut että onhan puhelinnumerot oikein.. Ilokseni kyllä huomasin semmoisen asian että avoimia paikkoja –ilmoituksia on alkanut viime viikosta olla enemmän kuin viime vuoden viimeisinä viikkoina, mikä oli tietysti odotettavissakin. Kaipa siellä jonkin oven takana on minullekin paikka, kunhan saisi vain jalkaa väliin.

Minä toimistolla vuonna 2007

Mun viimeisimmästä ja samalla ensimmäisestä ”kunnon” työpaikasta voisi kirjoittaa draamakomedian, ehkä palaan siihen joskus myöhemmin. Lyhyesti, kiva homma unelmafirmassa pienellä laivanvarustajalla päättyi monen kuukauden palkkarästeihin ja sen seurauksena itseni irtisanomiseen viime keväänä. Firma meni nurin monimiljoonavelkaisena ja melko turha toivo minulla ja kymmenillä ex-kollegoilla (saati muilla yhteistyökumppaneilla) saada penniäkään itse konkurssipesästä takaisin. Mahdollisimman ikävä juttu ja varsinkin suomalaisesta näkökulmasta käsittämätön. Mutta, mutta... vaikka päättyikin kamalalla tavalla niin paljon hyvääkin mahtui noihin neljään vuoteen enkä osaa ajatella että ”voi kun en olis ikinä päätynyt sinne töihin”.  Itse firmaan satuin sattumalta ja täällä niin suosituilla suosituksilla. Tsih! Työhaastattelu hoitui puhelimen välityksellä, itse olin sateenvarjon alla Venetsiassa menossa silloiseen pätkätyöpaikkaani. Mietin kyllä kovasti aikanaan että onko semmoinen puhelinvaihteessa ja respassa oleminen minun heiniä - eikä se ollutkaan-  mutta houkuttimena oli paikka lähempänä silloista kotia sekä vakisopimus HETI (mikä lottovoitto jo silloin Italiassa) ja onneksi muutaman kuukauden vastaanottoilun jälkeen minut siirrettiin paljon mielenkiintoisempiin hommiin paria kerrosta ylemmäksi. Kaveri joka mut sai sinne töihin oli mieheni uusi tuttavuus bonsai-harrastuksen kautta ja aina vitsailimmekin siitä kuinka saan kiittää pikku puita työpaikastani.

 Niin että mikäs onnenpotku tällä kertaa tarvittaisiin persuuksiin että sattuisin oikeaan aikaan siihen oikeaan paikkaan?  Ehkä olisi korkea aika aloittaa se miehen kanssa kauan haaveilemamme tanssiharrastus vaikka?! : D

...ja tämä taas keväällä 2011; oli aikaa olla pihalla pojan kanssa!
Kuvassa myös ne kuuluisat bonsait. :)

Samaan hengenvetoon vielä että joo, vaikka haluaisin kovasti jo palata työelämään ja saada sitä ”omaa” tekemistä eikä tämä kotona pyöriminen pitkän päälle oikein ole minua varten, niin ellei olisi nyt pelkoa siitä että jos pyörin pidempäänkin kotona niin vaikeutuu entisestään se töihin pääsy, ja taloudelliset  syyt siihen päälle (Italiassahan ei saa mitään tukia kotona oloon, muutaman kuukauden kestävää työttömyyskorvausta lukuun ottamatta), olisin mielelläni pojan kanssa kotona vielä, ainakin sinne leikkikoulun alkamiseen saakka eli ensi syksyyn. Viime kevät – töiden jättämisen jälkeen – ja kesä ovat olleet ehdottomasti elämäni parasta aikaa, kaiken sen turhautumisen ja syyllisyyden jälkeen mitä äitinä tunsin käydessäni töissä josta ei käytännössä edes saanut palkkaa. Onneksi, ONNEKSI, poika oli kotona mun äidin hoivissa. Ikuisesti kiitollinen ”aupair-mummulle” avusta ja huolenpidosta.

Nyt imurinvarteen! Täytyyhän kunnon italomamman kodin kiiltää. Ainakin yhden iltapäivän ajan silloin tällöin. ; )

*Lisätty myöhemmin* Tähän sopivasti lapsen suusta, kun kysyin pojalta äsken haluaako nähdä äidin blogin. Näytin alempaa kuvaa ja poika tunnisti että siinähän on hän itse sekä... BENSAITA. :D

Juhlapyhäkooste ja kakkukuorruttelua

Niin ne joulunpyhät vain hujahti ohi. Täytyy vaan taas sanoa että oli paras joulu ikinä! Olemme toki saaneet osaksemme sääliviä katseita tutuilta kerrottuamme viettäneemme joulun ihan vaan kolmistaan, mutta sehän kuuluu asiaan. Minulle vaan parasta joulunviettoa on se että saa laitella kivoja juttuja mutta ettei tartte stressata liiemmin mistään. Olisihan italialaistyyppisessä sukujoulussa omat hyvät puolensa, totta kai, seuraa ja eläväisempi fiilis, mutta sen rauhallisen kynttilänhämyisen tunnelmallisuuden saisi kyllä unohtaa.  Joten, hyvä näin!

Välipäivinä käytiin mm. retkellä aurinkoisessa ja kauniissa Castelfranco Venetossa ihmettelemässä keskiaikaista kaupunginmuuria ja vilkuilemassa antiikkimyyjien kojuja.  Toisena päivänä meillä oli ystäviä illallisella ja käytin heitä koekaniineina valmistaessani elämäni ensimmäistä kertaa karjalanpiirakoita! Niistä tulikin tosi hyviä ja helppotekoisuus yllätti (riisipuuron tein edellisenä iltana sekä kaulitsin taikinan levyksi ja otin muotilla pyörylät!), maistuivat italialaisillekin. Niin ja sainhan mä yhden työtarjouksenkin vuoden viimeisinä päivinä, harmi vaan kun paikka oli niin kaukana kotoa ja hankalan matkan päässä - jo pelkkä haastatteluun pääseminen olisi ollut vaikeaa - että jouduin sanomaan ei. No, uusi vuosi ja uudet kujeet senkin asian suhteen!

 

Poju ja Greta, 5kk

Uudenvuoden vastaanottajaiset vietettiin tällä kertaa kavereiden seurassa ja isolla porukalla, toisin kuin viime vuosien sohvaperunameiningillä.  Poika jaksoi vaihtelevasti illan, ensin aiheutti ongelmia nälkä ja väsy ja syöminkien päälle sitten pelkkä väsy.. mutta kun sai välillä levätä äitin sylissä ja melkein nukahtaakin niin sitten taas jaksoi juoksennella isompien lasten ja varsinkin suloisen Greta-koiran perässä taas vähän aikaa. Pojan hyvä ruokahalu herättää aina ihastusta (silloin kun malttaa vieraisilla ollessa yleensä syödä mitään..) ja sinne pikku massuun katosivat niin lohileivät, mustekalapasta kuin sienetkin. Äippä jalomielisesti ja pyyteettömästi jakoi varsinkin niitä mustekalan lonkeroita omalta lautaseltaan lapsensa nälkää tyydyttämään. :D Ohjelmana juhlissa oli Ruokailun (iso osa osallistujista oli calabrialaisia joten syötävää oli PALJON) ohella karaokea sekä tanssia, mm. tarantellaa - tietenkin. Itse olin enimmäkseen seinäkukkasena nuokkuva poika sylissä mutta käytiin me ainakin sitä letkajenkantapaista yhdessä hyppelemässä. Täytyy myöntää että hauskanpidon lisäksi syyllisyys kalvoi illan aikana kun pieni ei oikein olisi jaksanut kaikkea sitä valvomista ja odottamista ja melua ja menoa. Mutta loppujen lopuksi hyvin meni ilta ja omaatuntoa parantaa tieto siitä että yleisesti ottaen meidän arki menee aika lailla lapsen ehdoilla tai vähintäänkin hänen tarpeitaan kunnioittaen.

Miehen synttärikakku

Loppiaisena oltiin sitten taas syömässä ystävien luona ja pyöräytin viemisiksi ranskanpastillikääretortun jonka päälle tein vaahtokarkkimassasta kuorrutuksen ja koristeita. Olen ihaillen seurannut suomalaisia leivontablogeja ja tiettyjen ystävien taidonnäytteitä FB:n kautta ja itsekin innostuin kokeilemaan kakkukoristeita ennen joulua löydettyäni lähikaupasta valmista sokerimassaa. Värejä mulla ei ollut joten miehen synttärikakkuun tuli koristeeksi lumiukko, lumilyhty ja jääkarhu. : ) Eräs ihana FB-ystäväni ehti apuun ja lähetti etelästä jauhevärejä joita siis kokeilin heti tuon loppiaistortun koristeluun. Ajan kanssa noita värejä varmasti oppii käyttämään paremmin, nyt sirottelin valmiin vaahtokarkkimassan päälle ja vaivasin sisään mutta punainen ainakin jäi pilkulliseksi. Vaahtismassa vei sydämeni, aloittelijan tuurilla siitä tuli juuri täydellistä kakun päällystämiseen ja litteisiin koristeisiin. Muunlaisia en yrittänytkään tehdä tähän hätään. Itse asiassa viikonlopuksi pitäisi tehdä taas kakku, en vaan tiedä minkälainen. Mietintämyssy siis päähän!

Leivonta-aiheinen Lapsen suusta tähän loppuun. Tää on eiliseltä kun leivottiin mokkapaloja:

Minä: Miltäs maistuu meidän yhdessä tekemä kakku?

Poika: Kyllä maistuu hyvältä. Ja hienolta!

Ja toinen, päiväuniaiheinen (sen kunniaksi että yläkerrassa pitäisi nukkua tähän aikaan, sen sijaan siellä kukutaan vieläkin, hohhoijaa), eiliseltä tämäkin:

Poika sängyssään päiväunille asettumassa. Kutsuu mua ja menen katsomaan.

Poika: Äiti, sinä tulit!

Minä: Onko tullut kakka?

Poika, painean pään tyynyyn: Ei. Minä haluan LEPOA!

Tervetullut uusi vuosi!

Oikein moniväristä 

ja 

mielenkiintoista 

uutta vuotta 2012

 kaikille!